Entä sitten kun en enää voimistele?

Aina silloin kun mikään ei onnistu, sanoo mielessään että mä lopetan. Aina silloin kun nauha on solmussa, pallo vierii tuhatta ja sataa rajan yli, keila mäjähtää päin takaraivoa tai ylispagaatissa sattuu niin paljon että itkettää, silloin ajattelee että ei tässä ole mitään järkeä. Miksi mä en lopeta? Vaihda lajia? Tee jotain muuta...

Varmaan kaikilla voimistelijoilla on  joskus pyörähtänyt mielessä lopettamispäätös. Joillain vakavammin, toisilla ihan vain ajatuksena. Ja tottahan se on, kukaan ei voi voimistella ikuisesti.

Pääsin itse seuraamaan todella läheltä, kuinka yksi joukkue teki viimeisen yhteisen suorituksen. Itkuhan siinä meinasi itselläkin tulla. Siitä heräsi ajatus: minunkin pitää lopettaa joskus. Ei nyt, ei varmaan edes viiden tai kymmenen vuoden päästä, mutta joskus se on edessä.
Voimistelu on sellainen laji, josta ei niin vain luovuta. Ainahan sitä jatkaa, valmentajana tai tuomarina, katsojana tai voimistelubloggaajana. Tai sitten vain seuraten tuloksia netistä, katsomalla voimisteluvideoita, ja itkien ja nauraen vanhoja voimistelumuistoja. Kokonaan siitä ei voi irrottautua. Tai ainakin henkilökohtaisesti tuntuu siltä.

Ja missä minä sitten olen kaikki illat jos olen lopettanut? Makaisin kotisohvalla, söisin keksejä ja katselisin telkkarista ostos- tv:tä ja jalkapalloa? En enää olisi 24/7 treenisalilla, hikoilisi, komentaisi, nauttisi tai onnistuisi juuri voimistelun saralla. En näkisi rakkaita joukkuekavereita joka ilta. En rääkkäisi itseäni henkihieveriin joka ilta. En kuuntelisi samaa ohjelmamusiikkia joka ilta. En olisi juuri siellä, minne minä kuulun.

Itselläni on ainakin jotain joukkuevoimisteluun liittyvää joka päivä. Omat treenit, valmennettavien treenit, leirit, kisat, blogin päivittely, muiden blogien lukeminen, sääntötarkistukset, ohjelman tekeminen, kotitreeni, vanhojen voimisteluvideoiden katselu, treenimatkat...lista on loputon. Mietin  joskus, miten tyhjää elämäni olisi ilman kaikkea sitä. Minulla ei olisi mitään. Ihan kuin minulta vietäisiin pala itsestäni.
Elämässä on toki muutakin, en kiistä sitä. Silti voimistelu vie suuren osan ajasta, ja tuntuu että muu jää sivuun. Kaikille voimistelijoille on varmasti tuttuja nämä keskustelut: "Pääsetkö mun synttäreille?", "No mulla on reenit". "Lähetkö meidän kanssa Linnanmäelle viikonloppuna?", "En mä voi, mulla on leiri". "Tuutko meille tänään?", "Me lähetään kisoihin".
Vaikka muista kavereista tuntuu siltä että on välinpitämätön, eikä kiinnostunut asiasta, päinvastoin. Joskus on vain tehtävä päätöksiä. Henkilökohtaisesti kiitän kavereitani kärsivällisyydestä ja tuesta, mä en olisi tässä ilman teitä <3

Ja jokainen joukkue, kuinka hyvä tahansa, joutuu joskus lopettamaan yhteisen taipaleen. Itse en ainakaan pysty miettimään sitä tunnetta etukäteen, joukkue on kuitenkin kuin perhe. Mä en voisi edes kuvitella elämää ilman sitä omaa, rakasta joukkuetta: inside- juttuja, hölmöilyjä, pettymyksiä, onnistumisia, ilon kyyneleitä...joukkue tietää sun parhaat puolet, ja myös ne huonot. Kaikki tsemppaa toisiaan. Kyllähän ne sydänystävät sieltä joukkueesta löytyvät, hyviä ystäviä toki myös koulu/muusta maailmasta
Henkilökohtaisesti luen tippa linssissä joukkueiden lopettamispostauksia. Escadan lopettamispostausta eksyin lukemaan koulussa ATK- tunnilla, ja muut taisivat ihmetellä miksi melkein kyynelehdin luokassa... Kiitos kuitenkin kaikille jo lopettaneille joukkueille <3

Tässä siis viimeinen kyselypostaus. Lisää postausideoita saa heitellä kommenttilaatikkoon, ja itsekin niitä täällä pienessä mielessäni pohdiskelen :)

Tsemppiä treenisaleille ja alkaneeseen kouluvuoteen!:)