Kisamaton vetovoima

Viimeiset treenit ennen kisoja, yleensä viimeistään siinä vaiheessa mahassa nipistelee ihanasti ja suupielet leviävät väkisinkin hymyyn. Kohta, ihan kohta pääsen kisamatolle näyttämään kuka oikeasti olen, ja kuinka tätä lajia rakastan.

Ja voi, kuinka rakastankaan strassiliiman hajua viimeisinä viikkoina. Sormet syyhyävät koristeita kaipaavan puvun kimppuun, ja välillä koristeluhommat venyvät yömyöhälle. Välillä iskee epätoivo, eihän tästä tuu yhtään mitään, mutta kun näkee valmiin lopputuloksen, ei voi taaskaan muuta kuin hymyillä.

Viimeiset päivät ja viikot tuovat mukanaan myös sen ihanan kisatössötyksen. Täytyy ostaa vielä aurinkopuuteri, kajali, hileet, kisasukkikset... Muistiko äiti varmasti ostaa sitä tiettyä leipää? Onhan treeni- ja edustusvaatteet varmasti puhtaana? Kenellä on kannustuslakana? Ulkopuolisen mielestä kaikki tämä touhu muutaman kolmeminuuttisen takia on ihan mielipuolista, mutta jos olet jumppari, tiedät mitä tarkoitan.

Ja viimeisenä yönä unta saa varmasti odottaa. Apua, entä jos mä mokaan huomenna? Onko mulla varmasti tossut laukussa, ja kameran akku ladattuna? Mitä jos isä ei muistakaan sitä videokameraa? Onhan kello nyt varmasti herättämässä?
...ja kun kisa-aamu alkaa, tekisi varmasti mieli nukkua ties kuinka ja pitkään.

Ja ne kisarutiinit, aamun harkka, tsemppipiiri, korjaukset, hiustenlaiito, meikki, kaikki se glitterin määrä. Ne ihanat joukkuekaverit, jotka ovat yhtä paniikissa kuin sinäkin. Ruokailut, hölmöilyt, valokuvat ja kannustus luovat kisafiiliksen.

Ja kun kisalämppä viimein alkaa, tekisi mieli itkeä jännityksestä. Apua!! Loppua kohden fiilis kuitenkiin rauhoittuu ja kun on aika astella matolle, tunne on sanoinkuvaamaton.

Kisasuoritus itsessään on ohi hujauksessa. Jos minulta kysyttäisiin, mitä suorituksen aikana ajattelen, en pystyisi vastaamaan. Ehkä en ajattele, tai en vaan muista sitä suorituksen jälkeen. Fiilis, se tunne on niin vahva.

Cailap Cup odottaa jo ihan nurkan takana! Hurjasti tsemppiä kaikille joukkueille tuleviin koitoksiin!:)